Salemin noitaoikeudenkäynnit

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Salemin noitaoikeudenkäynnit tapahtuivat Massachusettsin Salemissa nykyisten Yhdysvaltojen alueella vuonna 1692. Oikeudenkäynneissä tuomittiin yhteensä ainakin 25 ihmistä kuolemaan ja monia muita vankeuteen. Noitavainojen syynä oli joidenkin kyläläisten outo käytös ja puritaanien noitahysteria, joka johti yhteensä 19 ihmisen kuolemaan. Teloitetuista 14 oli naisia ja viisi miehiä^[1]. Kyseessä on yksi tunnetuimmista noitavainoista ja Pohjois-Amerikan englantilaisten siirtokuntien historiaan liittyvistä tapahtumista.

Salemin noitaoikeudenkäynnit olivat jatkumoa Euroopassa 1300-luvulta 1600-luvun lopulle jatkuneisiin noitavainoihin, joissa teloitettiin kymmeniätuhansia noidiksi väitettyjä ihmisiä, joista useimmat olivat naisia. Salemin noitaoikeudenkäynnit osuivat aikaan, jolloin Euroopassa vainot olivat jo hiipumaan päin.^[2]

Massachusettsissa oli 1600-luvun lopulla kaksi Salemia. Toinen oli Salem Town, josta kehittyi nykyinen Salemin kaupunki. Siitä noin 15 kilometriä sisämaahan oli Salem Village eli nykyinen Danvers. Salem Town oli taloudellisesti vauras satamakaupunki, kun taas kylä oli selvästi köyhempi 500 asukkaan maatalousyhteisö.^[2][3]

Salemin kylässä oli syvät yhteiskunnalliset jakolinjat, joita edelleen voimistivat siellä vaikuttaneet kaksi kilpailevaa sukua. Porterit olivat vauraita ja heillä oli yhteyksiä Salem Townin kauppiaisiin, kun taas Putnamit yrittivät saada kylälle itsehallintoa ja ajoivat köyhempien asiaa.^[3] Lisäksi Salemin kylään saapui vuonna 1689 kuningas Vilhelmin sotaa pakenevia, mikä rasitti yhteisön voimavaroja ja voimisti jakolinjoja.^[2]

Putnamien vaikutuksesta Salemin kylän papiksi valittiin Samuel Parris, joka oli aiemmin toiminut kauppiaana Bostonissa. Hän oli opiskellut Harvard Collegessa teologiaa, mutta hänen opintonsa olivat jääneet kesken. Parrisin mukana kylään tuli vaimo, kolme lasta ja sisarentytär sekä kaksi Barbadokselta tuotua orjaa, John Indian ja Tituba.^[3]

Parris sai nopeasti mainetta jäykkyydestään ja ahneudestaan.^[2] Hän jakoi entisestään kyläläisten mielipiteitä. Ensinnäkin hän pyrki melko pian neuvottelemaan uutta palkkausta ja hankkimaan muun muassa pappilan omistukseensa. Lisäksi hänen puhdasoppinen puritanisminsa herätti toisissa närää. Hän vaati muun muassa, että seurakuntaan kuulumattomat poistuisivat kirkosta ennen ehtoollisen nauttimista.^[3]

Parrisin tytär Betty, tämän serkku Abigail Williams ja Ann Putnam alkoivat todennäköisesti Tituban voodootarinoiden innoittamana harjoittaa ennustamista. Heidän käyttäytymisensä muuttui kuitenkin pian oudommaksi.^[3]

Parris ja Williams alkoivat tammikuussa 1692 saamaan ”kohtauksia”, joihin kuului huutamista, tavaroiden heittelyä, outoa ääntelyä ja vartalon vääntelyä.^[2] He kertoivat myös saaneensa tuntemuksia, että heitä olisi purtu ja nipistelty. Paikallinen lääkäri William Griggs piti niitä yliluonnollisina.^[2][4] Tämän jälkeen myös Putnam alkoi saada kohtauksia.^[2] On todennäköistä, että lääkäri on saanut diagnoosinsa Cotton Matherin vuonna 1689 ilmestyneestä kirjasta Memorable Providences Relating to Witchcrafts and Possessions, jossa kuvataan bostonilaisten lasten kummallista käytöstä ja jossa osoitettiin oireiden syyksi irlantilaisen pesijättären Mary Gloverin noituus.

Ensimmäiset ihmiset, joita syytettiin ja pidätettiin Ann Putnamin noitumisesta, olivat kerjäläinen nimeltä Sarah Good, vanha ja sairas nainen Sarah Osborne sekä Parrisien orja, Tituba. Koska Tituba oli orja ja erilaista etnistä alkuperää kuin puritaanit, hän oli ensimmäisiä epäiltyjä ja huhupuheiden mukaan alkuperäinen noita. Sarah Good taas oli tunnettu helposti suuttuvana naisena, jolla oli tapana mutista itsekseen. Sarah Osborne oli epäilyttävä, koska oli nainut entisen palvelijansa. Kaikki naiset sopivat erinomaisesti tuon ajan käsitykseen ”tavanomaisesta noidasta”, eikä kukaan mielellään ollut heidän puolellaan. Osborne ja Good eivät myöskään käyneet kirkossa, mikä oli erityisen raskauttavaa.

Muita syytettyjä olivat Martha Corey, joka oli skeptinen tyttöjen luotettavuudesta vetäen tällä huomion itseensä, Rebecca Nurse, Dorothy Good (jonka pidätysmääräyksessä luki virheellisesti Dorcas Good), Rachel Clinton, Sarah Cloyce, Elizabeth (Bassett) Proctor ja hänen miehensä John Proctor, Martha Coreyn aviomies Giles Corey, Abigail Hobbs, Bridget Bishop, Proctorien taloudenhoitaja Mary Warren, joka oli oikeudenkäynneissä myös todistajana, Abignail Hobbsin äitipuoli Deliverance Hobbs, Sarah Wilds, Abigailin isä William Hobbs, Nehemiah Abbott Jr., Cloycen sisar Mary Esty, Edward Bishop Jr. ja hänen vaimonsa Sarah Bishop, Mary English, George Burroughs, Lydia Dustin, Susannah Martin, Dorcas Hoar, Sarah Morey ja Maryn aviomies Philip English.

• Nehemiah Abbott Jr. vapautettiin syytteistä, koska haastaja luopui kanteesta.
• Mary Esty vapautettiin haastajan luopuessa kanteesta, mutta uudelleenvangittiin haastajan peruttua katumisensa.

Myöhemmin haasteen saivat myös Lydia Dustinin tytär Sarah Dustin, Bethiah Carter Sr. ja hänen tyttärensä Bethiah Carter Jr., George Jacobs Sr. sekä hänen lapsenlapsensa Margaret Jacobs, John Willard, Alice Parker, Ann Pudeator, Abigail Soames, Daniel Andrew, George Jacobs Juniorin vaimo sekä Daniel Andrew'n sisar Rebecca Jacobs, Sarah Buckley ja hänen tyttärensä Mary Witheridge, Elizabeth Colson, Elizabeth Hart, Thomas Farrar Sr., Roger Toothaker, John ja Elizabeth Proctorin tytär Sarah Proctor, Sarah Bassett, Susannah Roots, Mary DeRich, Sarah Pease, Elizabeth Cary, Martha Carrier, Elizabeth Fosdick, Wilmot Redd, Sarah Rice, Elizabeth How, John Alden, Pricilla Mullins, John ja Elizabeth Proctorin poika William Proctor, John Flood, Roger Toothakerin vaimo ja Martha Carrierin sisar Mary Toothaker ja hänen tyttärensä Margaret Toothaker sekä Arthur Abbott.

• John Willard ja Elizabeth Colson onnistuivat pakenemaan pidätystä jonkin aikaa, mutta saatiin lopulta kiinni.
• Daniel Andrew ja George Jacobs Jr. onnistuivat pakenemaan pysyvästi.

Kun oikeudenkäynnit vihdoin alkoivat, epäiltyinä oli vangittuna lukuisia ihmisiä, Marilynne K. Roachen kirjan The Salem Witch Trials: A Day-To-Day Chronicle of a Community Under Siege (2002) mukaan yhteensä 62.^{lähde tarkemmin?}

Päätodiste, jolla syytettyjä syytettiin nimenomaan noituudesta oli spectral evidence eli ”todiste” siitä, että noidutut näkivät hahmon heidät noituneesta henkilöstä. Teologinen perustelu asialle oli, että noita noituessaan antoi Saatanalle luvan käyttää noidan hahmoa. Puolustus vetosi siihen, että Saatana kykeni ottamaan minkä hahmon tahansa. Lopullinen tulkinta oli, että Saatana tarvitsi hahmon ottamiseen luvan, jolloin noidutun syytös on ratkaiseva.

Tämän vuoksi oikeudenkäynnissä toimittiin siten, että jos joku väitti menetyksen, sairauden tai kuoleman olevan noituuden syytä, tuli syyttää sitä, jonka katsoi olevan syyllinen tähän. Jos syyte katsottiin luotettavaksi, katsottiin se syyksi vangita epäilty ja tuoda tämä julkisen tutkimuksen alle kuulusteluihin, joiden tarkoitus oli saada tunnustus. Jos tultiin siihen tulokseen, että syyte oli perusteltu, syytetty otettiin mukaan korkeimpaan oikeudenkäyntiin. Seuraavaksi korkeimpaan oikeuteen kutsuttiin todistajia juryn eteen.

21. maaliskuuta 1692 oli ensimmäinen oikeudenkäynti, jossa noituudesta syytettyinä olivat Martha Corey, Bridget Bishop ja kaksi muuta paikallista naista. Syynä oikeudenkäynneille oli 25 kyläläisen kuolema. Bridget Bishop tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin noitana.

Yhteensä teloituspäiviä oli neljä:

• 10. kesäkuuta 1692: Bridget Bishop
• 19. heinäkuuta 1692: Sarah Good, Rebecca Nurse, Susannah Martin, Elizabeth How ja Sarah Wilds
• 19. elokuuta 1692: Martha Carrier, John Willard, George Burroughs, George Jacobs Sr. ja John Proctor
• 22. syyskuuta 1692: Mary Esty, Martha Cory, Ann Pudeator, Samuel Wardwell, Mary Parker, Alice Parker, Wilmot Redd ja Margaret Scott

Elizabeth Proctor ja Abigail Faulkner tuomittiin mutta vapautettiin väliaikaisesti, koska he olivat raskaana. Kuolemaan tuomittiin myös viisi muuta, joiden rangaistusta ei koskaan pantu täytäntöön: Ann Foster, joka kuoli vankilassa, hänen tyttärensä Mary Lacy Sr. sekä Abigail Hobbs, Dorcas Hoar ja Mary Bradbury. Lisäksi 19. syyskuuta 80-vuotias maanviljelijä Giles Corey murskattiin kasaamalla kiviä hänen päälleen asetetun levyn päälle, sillä hän kieltäytyi astumasta oikeuden eteen.

Oikeudenkäynnit loppuivat tammikuussa 1693. Kuitenkaan jo noituuden perusteella vangittuja ei vapautettu ennen kevättä. Tapahtumat johtivat puritaanisen uskon vahvistumiseen Uudessa Englannissa ja vaikuttivat välillisesti tulevan Yhdysvaltojen oikeuskäytäntöihin.

Vuonna 1976 Linda Caporael julkisti artikkelin, jossa esitettiin, että hallusinaatiot ja muut oireet johtuisivat ergotismista eli torajyvien aikaansaamasta myrkytyksestä.^[5] Kirjassaan A Fever in Salem^{lähde tarkemmin?} Laurie Winn Carlson tarjosi toista vaihtoehtoteoriaa, lintujen ja eläinten mukana levinnyttä von Economon tautia eli unitautia encephalitis lethargica (eri tauti kuin tsetse-kärpästen levittämä afrikkalainen trypanosomiaasi). On myös esitetty, että oireet voisivat johtua Huntingtonin taudista, joka on alueen ihmisillä melko yleinen.^[6]

Toiset historioitsijat kuten Mary Beth Norton, Bernard Rosenthal ja Marilynne K. Roach eivät anna näille selityksille vakavaa painoarvoa.^{lähde tarkemmin?}

Tapauksesta on kirjoitettu paljon. Vuonna 1953 kirjailija Arthur Miller julkaisi Salemin noitaoikeudenkäyntejä oikeilla ihmisten ja paikkojen nimillä käsittelevän näytelmän Tulikoe (The Crucible). Näytelmän pohjalta on tehty elokuvat Tulikoe (1957) ja Noitavaino (1996). Suomessa siitä tehtiin vuonna 1959 radiokuunnelma.

Robin Cook käytti Salemin tapausta romaaninsa Pahuuden paluu (1994) taustatarinassa.

BlankMediaGames teki Salemiin tapauksesta pelin Town of Salem vuonna 2014

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Salemin noitaoikeudenkäynnit.

• Salem Witchcraft Trials of 1692 (Arkistoitu – Internet Archive)
• A documentary archive (Arkistoitu – Internet Archive)
• "Diseases Can Bewitch Durum Millers" (Arkistoitu – Internet Archive) artikkeli ergotismista.
• PBS Secrets of the Dead: "The Witches Curse" (Arkistoitu – Internet Archive)