Forsmo–Hoting-rata

Forsmo–Hoting
Perustiedot
Reitti	Forsmo–Hoting
Avattu	1925
Omistaja	Ruotsin valtio
Ylläpitäjä	Trafikverket
Liikenne
Liikennöitsijä(t)	Green Cargo
Tekniset tiedot
Pituus	121 km
Raiteiden lkm	1
Raideleveys	1 435 mm
Sähköistys	ei
Liikenteenohjaus
Ohjauskeskus	Ånge (Forsmo)
Miehitetyt asemat	Hoting
Suojastus	ei
Kulunvalvonta	ei
Aiheesta muualla
Järnväg.net: Forsmo–Hoting
Forsmo–Hoting Km   Lyh. Liikennepaikat  Jällivaaraan 121,~ Htg Hoting  Östersundiin 119,8 Vlå Valån 113,9 Bot Bosundet 111,4 Htgs Hotingsjön 107,8 Mtbg Miltallberget 104,8 Fly Flybäcken 95,7 Böls Bölensjön 93,5 Ros Rossön 89,6 Bltg Blåtjärns grusgrop 83,7 Jsn Jansjön 78,8 Be Backe 63,0 Tjp Tjörtorp 56,9 Tsg Tågsjöberg 52,6 Röån Röån 48,8 Grt Gåreselet 45,0 Klip Klippen 43,4 Älgh Älggårdsmon 42,0 Btå Betåsen 34,4 Åkn Åkvisslan 25,3 Åd Ådalsliden 21,6 Tfo Tännflo 19,2 Stfl Sörtannflo 16,1 Våmo Västanåmon 14,7 Tgm Tängstamon 13,0 Omnä Omnäs 11,6 Rl Resele 6,7 Vgn Vignäsbrännan 2,9 Ytsl Yttersel  Bodeniin 0,0 Fsm Forsmo  Bräckeen Merkkien selitykset
Infobox OK

Forsmo–Hoting-rata on Ruotsin rataverkkoon kuuluva poikittainen ratayhteys, joka yhdistää Inlandsbanan-radan pohjoisen Östersund–Jällivaara-rataosan Bräcke–Boden-rataan. Rataosan pituus on 121 kilometriä, se on yksiraiteinen ja sähköistämätön, ja sillä on ainoastaan tavaraliikennettä. Radan rakensi Ruotsin valtio, ja se on valtion omistuksessa.^[1]

Rautatie Hotingiin oli valmis 1915, kun Inlandsbananin osuus Östersundista valmistui. Hieman myöhemmin aloitettiin Hotingista alkavan Ruotsin itärannikolle suuntautuvan poikkiradan rakentaminen metsäteollisuustuotteiden kuljettamisen helpottamiseksi. Poikkirata avattiin henkilö- ja tavaraliikenteelle vuonna 1925, ja sen toiseksi päätepisteeksi tuli Forsmon rautatieasema Bräcken ja Bodenin välisellä pääradalla. Poikkiradan liikenteen lähtö- ja määräpaikaksi tuli kuitenkin pääradalla 15 kilometriä Forsmosta etelään sijaitseva Långselen risteysasema.^[1]

Aluksi kaikki liikenne hoidettiin höyryvetoisena. Henkilöliikenteessä siirryttiin moottorivaunujen eli kiskobussien käyttöön 1930-luvulta lähtien, kun käyttöön tulivat Hilding-Carlssonin valmistamat kiskobussit. Henkilöliikenteessä käytettiin 1950-luvulta alkaen Y6-sarjan sekä vuodesta 1980 alkaen Y1-sarjan moottorivaunuja. Henkilöliikenne lakkautettiin vuonna 1985.^[1]

Tavaraliikenteessä höyryvetureista siirryttiin dieselvetureihin 1950-luvulla, jolloin yleisin veturisarja oli T21. Radan kunnostuksen myötä mahdollistuivat korkeammat akselipainot, ja vetureina alettiin käyttää raskaampia T43- ja T44-sarjojen dieselvetureita.^[1]