Ernst von Weizsäcker

Ernst Heinrich von Weizsäcker (25. toukokuuta 1882 Stuttgart, Saksan keisarikunta – 4. elokuuta 1951 Lindau, Länsi-Saksa)^[1][2] oli saksalainen diplomaatti ja paroni. Hän toimi Saksan ulkoministeriön valtiosihteerinä vuosina 1938–1943 ja Saksan lähettiläänä Pyhän istuimen luona vuosina 1943–1945. Weizsäcker tuomittiin toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1949 Nürnbergin oikeudenkäynteihin kuuluneessa niin sanotussa Wilhelmstrassen oikeudenkäynnissä rikoksista ihmisyyttä vastaan seitsemäksi vuodeksi vankeuteen, mutta hänet armahdettiin jo seuraavana vuonna. Hän itse väitti vastustaneena kansallissosialismia ja kannattaneensa salaa vastarintaliikettä.

Saksan liittopresidentti Richard von Weizsäcker ja fyysikko Carl Friedrich von Weizsäcker olivat Ernst von Weizsäckerin poikia.^[1] He kuuluivat Weizsäckerin vaikutusvaltaiseen sukuun.^[3]

Ernst von Weizsäckerin isä oli tuomari Karl von Weizsäcker, josta tuli Württembergin pääministeri, joka aateloitiin vuonna 1897 ja sai Württembergin kuninkaalta Vilhelm II:lta paronin arvon vuonna 1916.^[1][2] Weizsäcker kävi vuosina 1901–1902 Kielin laivastoakatemian ja palveli meriupseerina Saksan keisarikunnan laivastossa, vuosina 1902–1905 risteilijä SMS Herthalla Itä-Aasiassa, vuosina 1905–1912 Kielissä ja sen jälkeen laivastovirastossa Berliinissä.^[1] Hän sai 1909 kapteeniluutnantin (kapitänleutnant) ja 1918 korvettikapteenin (korvettenkapitän) sotilasarvon.^[2] Ensimmäisen maailmansodan aikana hän palveli laivastossa ja sai ensimmäisen ja toisen luokan rautaristin vuonna 1917. Sodan lopulla vuonna 1918 Weizsäcker oli merivoimien johdon yhteysupseerina pääesikunnan päällikön Paul von Hindenburgin luona ja työskenteli sen jälkeen laivastoministeriössä (Reichsmarineamt).^[1]

Vuosina 1919–1920 Weizsäcker oli Saksan laivastoattaseana Haagissa ja siirtyi sen jälkeen ulkoministeriön palvelukseen. Hän toimi Saksan varakonsulina Baselissa 1921–1924, lähetystöneuvoksena Kööpenhaminassa 1924–1927 sekä lähettiläänä Oslossa 1931–1933 ja Bernissä 1933–1936.^[1][2] Hän oli Weimarin tasavaltaan epäileväisesti suhtautunut konservatiivi, mutta ei kuulunut mihinkään puolueeseen.^[1]

Weizsäcker nai vuonna 1911 Marianne von Graevenitzin, jonka isä oli jalkaväenkenraali Friedrich von Graevenitz. He saivat neljä poikaa, josta yksi kuoli varhain, sekä yhden tyttären.^[1][2]

Weizsäckerin ensireaktio kansallissosialistien valtaannousuun vuonna 1933 oli myönteinen.^[3] Hän oli valmis palvelemaan uutta hallintoa, mutta paljasti myöhemmin yksityisessä kirjeenvaihdossaan kasvavat epäilyksensä natsien politiikkaa kohtaan.^[1] Weizsäcker nimitettiin toukokuussa 1937 ulkoministeriön poliittisen osaston johtajaksi. Blomberg–Fritsch-kriisin seurauksena hänestä tuli huhtikuussa 1938 ministeriön valtiosihteeri ja siten ulkoasiainhallinnon korkea-arvoisin henkilö ulkoministeri Joachim von Ribbentropin jälkeen. Tuolloin hän myös liittyi natsipuolueeseen ja sai SS:ssä Oberführerin arvon.^[1][2] Weizsäcker vastusti Adolf Hitlerin suunnitelmia sodan aloittamisesta ja pyysi vuonna 1939 siirtoa laivastoon, mihin Hitler ei suostunut. Weizsäckerin poika Heinrich kaatui Puolan offensiivissa päivää toisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Ensimmäisinä sotavuosina Weizsäcker suhtautui myönteisesti Saksan sotamenestykseen, mutta kääntyi vuoden 1941 loppuun mennessä mielipiteissään kokonaan Hitleriä vastaan. Hän menetti samaan aikaan pääosan vaikutusvallastaan.^[1] Hän sai vuonna 1942 SS-Brigadeführerin arvon.^[2]

Weizsäcker sai vuonna 1943 hän omasta pyynnöstään siirron lähettilääksi Vatikaaniin. Liittoutuneiden miehittäessä Rooman kesäkuussa 1944 hänet internoitiin tilapäisesti, minkä jälkeen hänen sallittiin asettua Vatikaaniin. Hän asui siellä sodan jälkeen vuoteen 1946, jolloin palasi Saksaan.^[1]

Weizsäcker osallistui alkujaan vapaaehtoisena todistajana Nürnbergin oikeudenkäyntiin, mutta heinäkuussa 1947 hänet pidätettiin ja häntä vastaan nostettiin syyte sotarikoksista sekä rikoksista rauhaa ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.^[1] Raskauttavin syyte koski Weizsäckerin osallisuutta tuhansien Ranskan juutalaisten siirtämiseen Auschwitzin tuhoamisleirille vuonna 1942, sillä hän oli hyväksynyt asiaa koskevia päätöksiä. Weizsäcker puolustautui väittämällä, ettei hän tiennyt tuolloin mitään leirien todellisesta tarkoituksesta. Hänen poikansa Richard toimi oikeudenkäynnissä hänen puolustusasianajajanaan.^[3] Huhtikuussa 1949 Weizsäcker todettiin syylliseksi ja tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankeuteen,^[1] joskin tuomio lyhennettiin joulukuussa 1949 viiteen vuoteen.^[2] Hän vapautui jo lokakuussa 1950 Yhdysvaltain korkean edustajan John J. McCloyn armahtaessa entisiä sotarikollisia. Weizsäcker kuoli seuraavana vuonna aivohalvaukseen.^[1]

Weizsäcker julkaisi vuonna 1950 muistelmakirjan Erinnerungen.^[1] Hän pyrki esittämään siinä itsensä Hitlerin ja natsien voimakkaana vastustajana, joka oli tukenut vastarintaliikettä.^[4] Saksalaiset historioitsijat kiistelevät edelleen siitä, oliko hän ensisijaisesti natsihallinnon rikosten toimeenpanija vai niiden vastustaja. On epäselvää, oliko hän todellisuudessa vuonna 1942 niin tietämätön juutalaisten joukkotuhonnasta kuin mitä jälkeenpäin väitti olleensa. Toisaalta hänen tiedetään varoittaneen vuonna 1943 Roomassa juutalaisia odotettavissa olleista pakkosiirroista.^[3]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ernst von Weizsäcker Wikimedia Commonsissa

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Ranska BnF data Katalonia Saksa Israel Yhdysvallat Tšekki Alankomaat Puola Vatikaani Henkilöt Deutsche Biographie Trove Muut Dictionnaire historique de la Suisse SNAC IdRef